Ystäväni kanssa, kun matkustimme toiseen kaupunkiin ei jännitystä puuttunut. Niihin aikoihin kuuluu paljon muistoja, itkua, naurua, draamaa, ahdistusta, vihaa ja pelkoa. Olivat ne kuitenkin ensimmäisiä kertojani kun vedin kännejä. Ensimmäisiä kertoja miesten kanssa lähellä olemisesta (en ollut koskaan ollut missään läheisyyksissä miesten kanssa, olin siis neitsyt). Ja muistan kerran kun eräs minua muutaman kuukauden nuorempi jätkä, otti minut skootterinsa kyytiin ja ajoi jonnekin koululle. Olin kännissä. Hän olisi halunnut seksiä, mutta itse en ollut varma tai valmis siihen. Enhän edes tuntenut tuota poikaa, olin tutustunut samana iltana häneen. Onneksi hän sitten ajoi meidät takaisin muiden luo (samana iltana tapahtui myös se kun laitoin huomaamattani käteni kertakäyttögrilliin). Muistan vieläkin sen kun käteni siihen osui ja sihahti, en edes huomannut sitä heti, koska olin niin pahasti juovuksissa. Ystäväni huomasivat kyllä heti ja menivät ihan paniikkiin, ja vielä enemmän paniikkiin kun sinne järveen juoksin. 

Kerran samaisessa kaupungissa vieraillessamme päätimme ostaa viinaa, mutta koska olimme alaikäisiä jouduimme pyytämään erästä nistiä hakemaan meille. Tuplahinta siitä viinapullosta piti maksaa, koska se otti hakupalkkana pullon hinnan. Elena myös kertoi samana iltana perheestään (hän on ulkomaalainen). Elena kertoi, että hänen veljensä, siskonsa ja isänsä pahoinpitelevät häntä usein, eikä hän kestä sitä. En tiedä heidän kulttuuritavoistaan mitään, mutta kai hän teki jotain väärin, mikä oli perheessä ja heidän kulttuurissaan kiellettyä. Elenan kertomat tarinat satutti minua sisimmissäni, itkimme yhdessä monta tuntia kaupungissa. Ystävämme olivat kadonneet muualle. Minulla oli samaan aikaan joku oma kriisi ja purkauduin hänelle siitä, itkimme lisää.

Yhdeksännen luokan loppuvaiheessa kaikki oli pahentunut, lintsasimme, varastimme, ryyppäsimme ja tappelimme perheidemme kanssa. Aloin myös itse muuttua tavattuani erään pojan. Hän oli samassa koulussa kanssamme (tarkkailuluokalla). Hän vei minut Tuska -festivaaleille (en muista oliko vuosi 2006 vai 2007). Tutustutti minu tummiin pukeutuviin kavereihinsa. Muistan kun nauroin mielessäni ihmisille, joilla oli shokkiväreillä värjättyt hiukset. Heillä saattoi olla myös erittäin yliampuvat meikit ja vaatteet, tietämättäni että olisin joku päivä yksi heistä. Sinä iltana tutustuin uusiin ihmisiin, dokasin ja pidin hauskaa uusien tuttavuuksieni kanssa. Illalla samassa koulussa oleva poika (joka siis tutustutti ja vei uuteen porukkaan, kutsutaan häntä vaikka Kalleksi) saattoi minut kotiin ja antoi minulle jotain pillereitä. Hän sanoi, että niillä saa pään sekasin ja tulee mukava olo. Hän pyysi, että tulisin taas huomenna Tuska -festivaaleille, suostuin. Ja päätin ottaa pillerit vasta seuraavana Tuska -päivänä. Arvaamatta, että siitä alkoi helvettini.

Terveisin, Pillerinpyörittäjä

 Heräsin. Vaikken vielä haluaisi. Uni on nykyään paras tapa paeta todellisuutta. Pakenen todellisuutta myös pelaamalla pelejä, ja uppoutumalla niihin eritavalla kuin kukaan muu.  En halua päästää irti. Ei, en halua tänäänkään lähteä ulos, ehkä ensiviikolla. 

Osa minusta haluaa ulos, haluan nähdä maailmaa, haluan olla ystävieni kanssa ja ihailla luontoa. Jokin kuitenkin kertoo minulle, että ei. Ei lähdetä ulos, siellä on ihmisiä. He halveksuvat, pilkkaavat ja puhuvat pahaa sinusta. Katsovat kuin ei olisi ennen ihmistä nähnyt. En pidä ihmisjoukoista, en pidä ihmisistä joita en tunne. Ylitsepääsemätön este. Olen mieluummin kotona, yksin, kuin ulkona missä on paljon ihmisiä. Kaupassa käyminenkin on välillä yhtä tuskaa. Vihaan ruokakaupassa käymistä, vielä enemmän vihaan sitä kun ostan alkoholijuomia ja myyjä kattoo minua kuin idioottia ja kysyy henkkareita inhottavalla äänensävyllä. Näytänkö oikeasti noin kamalalta? Ei, näytän nuoremmalta mitä oikeasti olen. Kuulen usein ihmisiltä, että näytän nuoremmalta mitä oikeasti olen ja joutuvat hieraisemaan silmiään, että uskovat etten oikeasti ole 15, vaan 19.

Vaikeaa masennusta, paniikkihäiriötä ja kaikkea ennen, mitä olen nyt olin kahdeksannen luokan puolivälissä kun luokalleni tuli uusi tyttö. Ennen kun hän tuli luokalleni olin luokan hylkiö, sylkykuppi ja yleinen kiusaamisen kohde. Kutsutaan tyttöä vaikka nimeltä Elena. Elena oli iloinen, seikkailunhaluinen, rohkea ja ennen kaikkea sosiaalinen. Tulimme heti juttuun. Rupesin polttamaan salaa tupakkaa hänen kanssaan, lintsasimme tunneilta, haistattelimme opettajille ja matkustimme junalla pitkän matkan toiseen kaupunkiin kesken koulupäivän. Mistäkö sain rahat lähes jokapäiväiseen junareissuun? Varastin äidiltä. Väärin, niin väärin. Tiesin sen silloin, mutta uuden ystäväni kannustamana olin valmis kaikkeen. Dokasimme kaupungissa jonne aina matkustimme, saimme paljon uusia ystäviä. Olin jopa niin sekaisin, että en läheskään aina muistanut koko illan tapahtumia. Poltin kerran avokämmeneni kertakäyttögrilliin ja juoksin kuulemma samantien läheiseen järveen (palaneen käteni kanssa). Kaupunkireissuille mahtui naurua, itkua, draamaa, sekoilua ja ennen kaikkea noloja kommelluksia. Äitini joutui myös eräs yö hakemaan minut tuolta kaukaisesta kaupungista keskellä yötä nukkuvan pikkuveljeni kanssa (koska ei voinut jättää pientä lasta yksin kotiin). Olin niin kännissä ja olin päättänyt, että en mene kotiin sinä yönä. Äitini löysi minut sitten muutaman tunnin kaupunkiajelun päätteeksi. Se oli vasta alku kaikelle.

Kerron seuraavassa blogimerkinnässä lisää.

Terveisin, huono tytär