Heräsin. Vaikken vielä haluaisi. Uni on nykyään paras tapa paeta todellisuutta. Pakenen todellisuutta myös pelaamalla pelejä, ja uppoutumalla niihin eritavalla kuin kukaan muu.  En halua päästää irti. Ei, en halua tänäänkään lähteä ulos, ehkä ensiviikolla. 

Osa minusta haluaa ulos, haluan nähdä maailmaa, haluan olla ystävieni kanssa ja ihailla luontoa. Jokin kuitenkin kertoo minulle, että ei. Ei lähdetä ulos, siellä on ihmisiä. He halveksuvat, pilkkaavat ja puhuvat pahaa sinusta. Katsovat kuin ei olisi ennen ihmistä nähnyt. En pidä ihmisjoukoista, en pidä ihmisistä joita en tunne. Ylitsepääsemätön este. Olen mieluummin kotona, yksin, kuin ulkona missä on paljon ihmisiä. Kaupassa käyminenkin on välillä yhtä tuskaa. Vihaan ruokakaupassa käymistä, vielä enemmän vihaan sitä kun ostan alkoholijuomia ja myyjä kattoo minua kuin idioottia ja kysyy henkkareita inhottavalla äänensävyllä. Näytänkö oikeasti noin kamalalta? Ei, näytän nuoremmalta mitä oikeasti olen. Kuulen usein ihmisiltä, että näytän nuoremmalta mitä oikeasti olen ja joutuvat hieraisemaan silmiään, että uskovat etten oikeasti ole 15, vaan 19.

Vaikeaa masennusta, paniikkihäiriötä ja kaikkea ennen, mitä olen nyt olin kahdeksannen luokan puolivälissä kun luokalleni tuli uusi tyttö. Ennen kun hän tuli luokalleni olin luokan hylkiö, sylkykuppi ja yleinen kiusaamisen kohde. Kutsutaan tyttöä vaikka nimeltä Elena. Elena oli iloinen, seikkailunhaluinen, rohkea ja ennen kaikkea sosiaalinen. Tulimme heti juttuun. Rupesin polttamaan salaa tupakkaa hänen kanssaan, lintsasimme tunneilta, haistattelimme opettajille ja matkustimme junalla pitkän matkan toiseen kaupunkiin kesken koulupäivän. Mistäkö sain rahat lähes jokapäiväiseen junareissuun? Varastin äidiltä. Väärin, niin väärin. Tiesin sen silloin, mutta uuden ystäväni kannustamana olin valmis kaikkeen. Dokasimme kaupungissa jonne aina matkustimme, saimme paljon uusia ystäviä. Olin jopa niin sekaisin, että en läheskään aina muistanut koko illan tapahtumia. Poltin kerran avokämmeneni kertakäyttögrilliin ja juoksin kuulemma samantien läheiseen järveen (palaneen käteni kanssa). Kaupunkireissuille mahtui naurua, itkua, draamaa, sekoilua ja ennen kaikkea noloja kommelluksia. Äitini joutui myös eräs yö hakemaan minut tuolta kaukaisesta kaupungista keskellä yötä nukkuvan pikkuveljeni kanssa (koska ei voinut jättää pientä lasta yksin kotiin). Olin niin kännissä ja olin päättänyt, että en mene kotiin sinä yönä. Äitini löysi minut sitten muutaman tunnin kaupunkiajelun päätteeksi. Se oli vasta alku kaikelle.

Kerron seuraavassa blogimerkinnässä lisää.

Terveisin, huono tytär